233m

Jeps, niinku tuli luvattua joskus niin tässä todistusaineisto Guinnesin ennätyksestä. Macaun näköalatorniin avattiin uuden vuoden jälkeen benji-hyppypaikka 233 metriin ja se on maailman korkein tällä hetkellä. Yks meiän paikallinen kaveri on töissä siellä ja kun henkilökunta oli ensin testannu sitä hyppyä ite ekan viikon niin mehän oltiin siellä jonossa heti sen jälkeen ekoina yleisöhyppijöinä. Monet vaihtarit kävi hyppimässä eri aikoihin, mä menin Joaon ja Mikon kanssa.
Tässä treenataan hyppyä varten tornin juurella.


Ja se oli aivan paras kokemus ikinä! Korkeanpaikan kammoki lähti kerralla ja se adrenaliini mikä siinä iskee just sillä hetkellä kun tajuu et ei enää pääse takas mut varpaat koskettaa vielä sitä reunaa... aivan mieletön fiilis! Onneks se henkilökunta oli tosi ammattimaista Australialaista porukkaa, ne puhu sut hyvin sen koko hypyn läpi; eka valjaat päälle ja samalla ne juttelee ohjeita niinku et älä kato alas vaan kato vähän horisontin yläpuolelle kun seisot reunalla, toinen valjas jalkoihin kiinni, turvaköysi kii selkään, sit sut talutetaan reunalle. Siinä tuli aivan sairas tärinä jalkoihin kun jalat oli sidottu kiinni ja pari senttiä kerrallaan piti hivuttautua lähemmäs ja lähemmäs reunaa aina niin pitkälle että varpaat oli jo sen reuan yli. Voitte ehkä kuvitella jos katotte tätä kuvaa, sitä kuitenki tuli ennen hyppyä katteltua alas. Alhaalta ei edes enää erota ihmisiä koska se on niin korkeella. Plus siinä vaiheessa se vasta iski tajuntaan kuin korkeella ollaan kun nähtiin helikopteri ja lentokone taivaalla ja ne oli alempana kun me... =P


No, siinä reunalla kun seisoin, yks äijä pitää olasta kiinni, toinen laittaa sen benjin kiinni jalkoihin. Muilla se meni tosi nopeesti eikä Mikon ja Joaon tarvinnu kärvistellä siinä reunalla mut mulla siinä meni ikuisuus kun köyden kaa oli jotain sählinkiä. Siinä alko jo mielikuvitus hyvin laukkaamaan reunalla. Ja sit pahin oli kun se toinen kaveri sano yhtäkkiä et "Oops, I lost it." Mul ei ollu mitään hajua mitä se tarkotti mut vähänkö se säikäytti ja katoin vahingossa alas jalkoihin et mitä ne säätää. Virhe! SE näky oli aivan sairas kun näin sen vilauksen alaspäin! Katoin äkkiä takas ylös ja jos sydän oli siihen mennessä jo hakanna kahtasataa niin silti kyl pulssi hyppäs ihan eri sfääreihin...

Mut sit vihdoin se köysi oli kiinni, toinen kaveri peruutti pois ja toinen jäi viereen, otettiin lähtökuvat, lasku viidestä yhteen ja menoks.

Siinä ei oikeastaan ehdi jäädä miettiin että hyppäänkö vai en kun näköalatasanteella on läjä ihmisiä katsomassa ja ses laskun viidestä yhteen ne vetää tosi nopeesti. Siinä vaan jotenki tajuu yhtäkkiä et nyt pitää mennä eikä jää ees enää miettimään.
Tällä hetkellä edellisessä kuvassa kun tajuu et enää ei pääse takasin niin eka ajatus on et mitä helvettiä mä just menin tekemään. Ja se kestää ekan puolen sekunnin verran (seuraavat 3 kuvaa) .



Se pelko siinä ilmassa oli kyl jotain ennenkokematonta. Se koko hyppy kestää 6 sekuntia tulla alas, mut ekan sekunnin aikana menee niiin tuhat eri ajatusta ja fiilistä pään läpi. Vasta tässä vikassa kuvassa tai näillä hetkillä muistan että kun olin kääntyny pää alas päin ja vauhti kiihty niin totesin jotenki et eihän täs mitään voi tehä enää et nautitaan nyt sit edes jos tähän kuolee. Ja sit kun se tuli todettua niin ei ollu enää mitään ajatuksia, pysty vaan nauttimaan siitä lentämisen fiiliksestä kun putoo kädet levällään kohti maata. Ihmeellinen tunne. Sitä sai sit nauttia muutaman sekunnin ennen jarrutusta.
Ja kattokaapa miten pieneltä kaikki näyttää tässäkin kuvassa... Muistan että ihmettelin hetken jossain puolessa välissä hyppyä et ku ihmisiä ei näy vieläkään. Kyl ne sit lopulta tuli näkyviin kun vauhti jo alko hidastua. Se lopuosa hypystä oli aika jännä, ei voinu katso alas päin enää kun veri pakkautu päähän ja silmiin varsinkin, vaik se oli tosi tasanen kyyti alusta loppuun niin se jarrutus oli silti jyrkempi kun odotin. Mut niillä oliki uus köysi joka ei kuulemma vielä jousta niin paljon kun mitä se sit myöhemmin tulee olemaan. Toinen mikä hämäs oli se vaihe kun siellä sai hetken roikkua pää alaspäin ilmassa odottelemassa et se pomppiminen loppuu ja et ne voi laskea sut alas. Siinäki vaiheessa olin varmaan noin 60 metrissä vielä.

Jälkeenpäin eka fiilis oli et mä haluun mennä uudestaan. Ihanku penskana vuoristoradan jälkeen, mut tosta jäi fiilis et missasin jotain sen älyttömän pelon takia ja et varmasti tokalla kerralla osais nauttia paljon enemmän. No, katotaan. Ehkä mä sen vielä käyn joskus uudestaan mut ei enää tällä reissulla. Mut kaikille voin kyl sitä suositella, parhaita kokemuksia elämässä, jos vaan on tarpeeks kanttia... ;)

Why live on the edge when you can jump off?